Opiskelijalle kaikki on kallista, eikä ihme, sillä opintotuki on kohtalaisen pieni ja se uppoaa kokonaisuudessaan vuokraan, ruokaan, koulumatkoihin sekä oppikirjoihin. Monesti opintotuki ei edes riitä, jolloin turvaudutaan opintolainaan. Kesätöistä saa sievoisen summan rahaa verrattuna opintotukeen, vaikka kesätyöpalkka voi olla vaatimaton vakituisesti työssäkäyvän palkkaan verrattuna. Kesätyöt ovat kaikesta huolimatta erittäin tarpeellisia, niin tienistien kuin työkokemuksenkin takia.

Rahan arvo ei kuitenkaan ole kaikille sama, se riippuu tuloista. Jos tulot ovat pienet, kaikki on kallista ja etenkin tällöin hankintoja pitää miettiä tarkkaan. Tämä koskee meitä kaikkia, mutta erityisesti opiskelijoita, työttömiä, eläkeläisiä ja jopa työssäkäyviäkin. Toisin sanoen puhutaan on ostovoimasta.

Kalleuteen havahtuminen

Opintojen päättymisen jälkeen opiskelijakorttini oli voimassa puolisen vuotta. Pääsin vakituiseen työhön muutaman kuukauden työttömyyden jälkeen. Vaikka palkka alkoi juosta (2200€/kk), myös muut kulut olivat kasvaneet samalla, jolloin rahaa ei jäänyt aiempaa yhtään enemmän yli. Reilu 20€/kk maksava joukkoliikennelippu Helsingissä opiskelijahinnalla oli ihan ok hintainen, mutta kun opiskelijakortti lopetti voimassaolonsa, lippu maksoikin ~43€. Kauhistelin matkustamisen kalleutta, kustannus sentään tuplaantui.

Näin 10 vuotta myöhemmin, kun asiaa ajattelee, asia tuntuu lähinnä hassulta. Nousihan lipun hinta toki kaksinkertaiseksi, mutta siitä huolimatta kyse on aika pienistä rahoista. Varsinkin, kun omistaa auton ja tietää mitä sen omistaminen, ylläpitäminen ja käyttäminen maksaa. Tankatessa heilahtaa 80€/kerta ja tankillinen ei välttämättä kestä viikkoakaan. Ja nyt puhutaan siis vain pelkästä polttoaineesta. Pääkaupunkiseudulla 3-alueen lipun noin 120€ hinta ei lopulta olekaan niin paljoa kun vertaa autoilun 400-600€/kk kuluihin. Mutta, fakta on, että vaikka oman historiani ajatteleminen tuntuu hassulta, on tämä sama tilanne monen edessä päivittäin.

Tuloni ovat nousseet tässä vuosien varrella, jonka lisäksi työantajan määräämistä työmatkoista saa kilometrikorvaukset ja päivärahat. Rahaa tulee tilille siis ihan kohtuullisesti, roppakaupalla opintotukeen verrattuna. Tässä piilee myös vaara, nimittäin kuluttamisen leväperäisyys ja toisaalta kalleuden unohtaminen (etenkin auton hankkimisen jälkeen).

Kuluttaminen

Opiskeluaikoina tuli hyvin tarkkaan katsottua mitä tuli ostettua, mihin hintaan ja mitään ylimääräistä/ tarpeetonta ei todellakaan tullut ostettua. Nykyisinkin kiinnitän huomiota ruoan hintaan ja monesti pyrin ostamaan edullisinta, mutta huonoksi havaitsemani tuotteet jätän hyllylle ja ostan suosiolla kalliimpaa. Mikäli alelaputettuja tuotteita löytyy, ostan myös usein niitä. Nykyisin tulee tosin ostettua myös kaikkea vähemmän tarpeellista, kuten kalliimpia juustoja (makuelämyksen takia) yms.

Opiskeluaikana kaupan ruokalasku oli alimmillaan 80€/kk. Opiskelujen päätyttyä ruokaan kului jo 155€/kk. Nykyisin en ole pitänyt tarkkaa kirjaa ruokalaskusta, mutta sinne 200-250€/kk välille se osuu. Kulutus on siis tuplaantunut, jopa triplaantunut. Toki ruoan hinta on kallistunut vuosien varrella, mutta siitäkin huolimatta nykyisin tulee ostettua paljon sellaista mistä opiskeluaikana ei tullut edes uneksittua.

Todellisuudesta erkaantuminen

Päättäjät päättävät kaikenlaisista asioista, kuten opintotuen suuruudesta. Minulla on edelleen hyvä muisti opiskeluajan taloudenpidosta ja siitä että tarkkana sai olla, että rahat riittävät. Silti asia etääntyy päiväpäivältä, eli vaikka sen muistaa, ei asia tunnu enää niin tärkeältä (enhän ole ollut 10 vuoteen opiskelija). Asiat ovat varmasti muuttuneet viimeisen 10 vuoden aikana, mutta varmasti siellä on myös paljon tuttuja elementtejä. Ymmärrän, että päättäjien pitää tehdä vaikeita päätöksiä, jotta valtion taloutta saataisiin oiottua. Jokainen meistä joutuu tavalla tai toisella näiden päätösten vaikutukseen.

Välillä kuitenkin tuntuu, että päättäjät ovat erkaantuneet reaalimaailmasta täysin. Jokaisen meistä, jolla elämä on ns. helppoa, olisi syytä kokeilla miltä tuntuu olla esimerkiksi sossun vakioasiakas, vain nähdäkseen millaista elämä aidan toisella puolen on. Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta sossusta, mutta jo työkkärin asiakkaana oleminen on ollut sen verran syvältä olevaa puuhaa, että sossuilu on varmasti vähintään dekadia tai kahta syvemmältä.

Lienee turha sanoa, että elämä on helppoa, kun saa työttömyyskorvausta, tai että kyllähän se sossu maksaa. Vaikka meillä näitä tukiverkkoja onkin, niin se paperisodan määrä, jatkuva epävarmuus rahojen riittävyydestä, työttömyys, jatkuva kyykytys yms. eivät todellakaan helpota asiaa. Jos yksi asia on pielessä, siitä on monesti vielä helppo selvitä, mutta kun asioita on useita, alkaa taakka kasvamaan, joskus se voi olla jopa musertavaa. Toisaalta, on ihmisiä jotka ovat ’tottuneet’ elämään pienten tukien varassa, joille elintaso on riittävä ja vapaa-aika kaikkein tärkeintä.

Arvon hämärtyminen

20€ joukkoliikenteen lipusta on opiskelijalle paljon, 43€ kohtuullisesti tienaavalle suhteellisen mitätön summa. Autoilijalle koituu vuorostaan helposti 400-600€/kk kulut. Auton omistaminen on todella kallista, mutta kun rahaa tulee ja menee, niin tähän kalleuteen tottuu – vaikka ei pitäisi. Kun rahat ovat tiukissa, kiinnittää huomiota enemmän oleellisiin ja oikeasti tärkeisiin asioihin. Jo pelkästään se, että jouduin ensimmäisen työpaikan jälkeen työttömäksi, muutti kulutuskäyttäytymistä saman tien, siitä huolimatta vaikka tilille oli kerrytetty varmuusvarastoa eikä välitön nuukailu olisi ollut pakollista.

Jos työssäkäyvältä vie 5% palkasta pois, muodostuu siitä helposti 100€/kk alenema palkkaan. Tämä on suoraan ostovoimasta pois, eikä summaa voi pitää mitenkään pienenä. Työssäkäyvillä on sentään jotain mistä leikata, mutta kun vähästä leikkaa vähän, on se suhteessa paljon enemmän, peruasiat kun maksavat kaikille saman verran.

Raha

Jos rikkaalle antaa 1000€, sijoitetaan se tuottamaan lisää rahaa. Jos saman rahasumma antaa sitä oikeasti tarvitsevalle, ostaa hän mitä todennäköisimmin sellaiset asiat, joita on jo pitkään kaivannut: uuden sängyn, tiskikoneen, silitysraudan, lautasia…

Antamalla rikkaalle, ei valtio hyödy siitä välttämättä yhtään. Mutta vähävarainen pistää rahan saman tien hyötykäyttöön (poikkeuksiakin varmasti on), hankkien sellaisia tarve esineitä, joista on apua ja helpotusta jokapäiväisessä elämässä. Tällainen kulutus tuottaa valtion kassaan arvonlisäveroa, työllistää ihmisiä sekä lisää kulutusta (vaikka kulutuksen lisääminen ei itsessään ole hyve) ja täten auttaa myös yrityksiä vaikeina aikoina.

Ottamalla pois vähävaraiselta, se vain näivettää asioita entisestään. Ottamalla pois rikkailta, he muuttavat äkkiä muualle, kevyemmin verotettuihin maihin. Ei ole helppoa olla päättäjä, ja tasapainotella kurjistamisen ja poismuuton välillä. Toisille raha on kalliimpaa kuin toisille, kiitos ostovoiman. Toivottavasti me kaikki osaamme pitää tämän mielessä.